Matias Ekman

Suositeltu

Eräkarkun 8-päiväinen ruskavaellus Muotkatuntureilla

Eräkarkun syysvaellus Muotkatuntureille alkoi mun osalta jo sunnuntaina 6.9 kun lähdettiin erätoverini Pauliinan kanssa kohti pohjoista. Mun siis piti lähteä muiden matkassa bussin kyydissä vasta maanantai aamuna, mutta Pauliina kun oli lähdössä omalla autolla niin pyysi mut matkaseuraksi ja sehän passasi mulle hyvin.

Oma auto Karkkuun odottamaan ja Golffin kyytiin. Matka oli alkanut. Suunniteltiin edellisenä päivänä, että jäädään sit matkalla johonkin yöksi. Pauliina varasi meille mökin Iistä ja sinne sitten ajelimme nauttimaan puusaunan löylyistä ja nukkumaan pitkään.

Maanantaina otettiin suunnaksi Uruniemen camping-alue jonne muu porukka tulisi myös majoittumaan. Hieno paikka Inarinjärven rannalla. Saunaan ei ikävä kyllä päästy kun se oli jo buukattu illaksi, mutta selvisimme hyvin ilman saunaakin.

Aamulla jokseenkin huonosti nukutun yön jälkeen tutustuminen Siidaan, jonka jälkeen viimehetken ostokset, sekä lounaaksi pitsaa ennen maastoon lähtöä.

Rinkat selässä uljas 23 hengen joukkomme sitten paineli Kaamasmukkasta maastoon kellon ollessa 14.25. Päivän etappi oli lyhyt, vain noin neljä kilometriä. Siellä me paineltiin kuin miinan raivaajat konsanaan leveässä rivissä pitkin koivikkoa. Nimettömän lammen rannassa oli suunniteltu leiripaikka, joten sinne telttakylä pystyyn ja tulille. Siinä sitten illalla tihkusateessa käytiin porukalla hieman käytännön asioita läpi, seuraavan päivän opasparit olivat tehneet riu-un heti saavuttuamme ja seuraavan päivän aikataulu käytiin ryhmien kanssa läpi.

Ensimmäinen päivä takana ja kaikki ovat vielä leikissä mukana. Aamulla sitten syvemmälle erämaahan 😊

Aamu valkeni poutaisessa, mutta pilvisessä kelissä. Herätyskello soi 7.30 johon asti nukuinkin vallan hyvin. Noustessani huomasin, että makuupussi oli ulkopuolelta kostea. Harmitti, mutta reippaasti uuteen päivään aamukahvin kautta.

Päivän opaspari oli aikatauluttanut aamujumpan alkavaksi 9.15, jonka jälkeen rinkat selkään ja matkaan. Matka taittui mukavasti niitä näitä rupatellessa ja rauhalliseen tahtiin edettiin. Lounas syötiin Sarajoen ylitettyämme. Osa vaihtoi ylityskengät ja osa ei. Itse pääsin vaelluskengillä hienosti yli kastelematta sukkia. Ne tosin kastuivat myöhemmin kuitenkin sillä kenkien huolto oli vallan unohtunut kaikessa tohinassa ennen reissua ja märkä varvikko takasi kosteuden jalkoihin. Eivät onneksi pahasti kastuneet sentään. Nythän vedet ovat todella alhaalla, joten pienimpien purojen ja jokien ylitykset sujuvat vaivatta kengät jalassa.

Joskus neljän pintaan tultiin Nirvajoen rantaan ja sopivan ylityspaikan löydettyämme minäkin vaihdoin kiltisti crocsit jalkaan ja ei kun yli. Vesi oli raikkaan kylmää ja kohtalaisen leveän ylityspaikan johdosta jalat kylmettyivät aika hyvin, mutta virkosivat heti kuivalle maalla päästyä. Tämän jälkeen olikin leiripaikan valinta. Jokunen sata metriä eteenpäin ja sellainen löytyikin. Ali tapansa mukaan teki tulet nuotiopaikalle kun muut kasasivat telttoja pitkin metsiä. Laitoin telttani kaatuneen kelon viereen. Kelo toimi hyvin naulakkona muunmuassa kostuneelle makuupussille, joka kuivuikin kivasti. Siinä sitten jo eiliseltä tutut palaveroinnit, sekä tulilla istumiset ja kenkien kuivattelu. Kello on nyt tätä kirjoittaessani 22.47 ja on aika alkaa nukkumaan. Tänään oli hyvä päivä. Hyvää yötä rakas päiväkirja!

Vihdoin taas avotunturissa. Sydän ja sielu lepää ❤️

Toinen varsinainen vaelluspäivä alkoi auringonpaisteisessa, mutta viileässä kelissä. Yöllä oli ollut pieni pakkanen, sillä siellä täällä asiat olivat riitteessä. Heräsin yöllä kahden aikoihin orastavaan kusihätään. En millään kuitenkaan malttanut nousta vaan jatkoin torkkuen unia ja neljän aikaan oli sitten jo ihan syytä kömytä ylös lämpimästä makuupussista ulkoilemaan. Enpä sitten tahtonut oikein saada enää unta, mutta viimein sain taas unen päästä kiinni. Aamussa nyt ei muuten ollut poikkeavaa. Makuupussi jälleen aavistuksen kerännyt pintakosteutta ja kahvi maistui kuin tähänkin asti.

Liikkeelle lähdettiin ysin pintaan ja heti olikin vuorossa koulutuksellinen joen ylitys. Ali kahlasi viemään köyden toiselle rannalle joka sitten kiristettiin rannalta rannalle puiden väliin. Tämä köysi olisi tukenamme ylityksessä. Toinen köysi sitten oli rinkkaa varten ja sen toisessa päässä mies kiinni köydessä ja toinen pää kiinni ylittävän rinkassa. Tämä siis siltä varalta jos sattuisi kaatumaan ja rinkka lähtisi virran mukana. Kouluttajamme Marjo oli vielä alavirrassa koppailemassa mahdollisesti irti päässeitä tavaroita. Yksi crocsi karkasikin erätoverilta jalasta, mutta Marjo ei saanut sitä kiinni. Kaveri kuitenkin sai sen alempaa virrasta vielä kiinni ja tappioilta säästyttiin. Tovi siinä meni, mutta kaikki pääsivät onnistuneesti vastarannalle saaden samalla ainakin jaloille pienen shokki-herätyksen.

Tuosta yli vaan niin että heilahtaa. Virta oli kyllä yllättävän voimakas tuolla kauemmassa rannassa missä oli syvempää.

Eipä siinä, matkaan vaan ja päivän etappi olisi kartalla noin 11km päätepysäkkinään Matolampi. Joen ylityksen jälkeen n. klo.11 lähdettiin ja matkalla kahden aikaan iltapäivällä vatsat nälästä kurnien päästiin lounaspaikalle, joka oli kyllä upea ja kelikin helli auringon lämmittäessä. Pyykkinaruja viriteltiin ja makuupusseja, sekä telttoja ym. kuivailtiin siinä lounastaessa.

Vähän ennen lounaspaikkaa oli tälläinen viimeisen päälle hiekkaharju jolle kipuaminen meinasi olla työlästä, mutta palkittiin isolla kädellä.

Matkalla lounaspaikalta Matolammelle oli ehkä vähän pientä hässäkkää, mm. toisen oppaan silmälasit unohtuivat edelliselle taukopaikalle. Onneksi ei ehditty pitkälle ja noin 10 minuutin päästä päästiin jatkamaan matkaa. Perillä oltiin vihdoin ja viimein jokusen mutkan kautta 18.45 ja oli kyllä aika uupunut olo, vaikka kilsoja ei paljoa tullutkaan. Leiri pystyyn ja turinat tulilla, sekä preppaukset seuraavalle päivälle niin kuin aiemminkin.

Huomenna onkin sitten mun, Alin ja Suvin opaspäivä. Reitti on melko selkeä, vaikkakin paikoitellen melko rankka. Loppumatkasta on vielä kiitettävä nousu Piekanaäytsille. Nyt kello on 21.55 ja olen valmis pehkuihin. Hyvät yöt taas kerran rakas päiväkirja!

Varsinaisista vaelluspäivistä kolmas alkoi kylmän yön jälkeen varsin aurinkoisissa tunnelmissa. Nukuin tällä kertaa yöni taas vallan hyvin. Mitä nyt viiden aikoihin katoin kelloa, jotta onko jo aamu. Makuupussi ja sisäteltta taasen narulle kuivumaan, aamukahvi ja leipä. Perus setti siis. Riu-un purku kuului myös toimenkuvaan kun oli meitin opaspäivä.

Ah, aamuista auringonpaistetta kelpasi ihastella 😍

Ysiltä aamujumppa, jonka aloitin Vintiöitä lainaten Eesti-aerobicillä. Olihan lystiä 😊 Suvi jatkoi sitten siitä. Jumpat tehty ja reitti käyty läpi, joten matkaan vaan. Askel oli kevyt ja homma toimi kuin se kuuluisa junan vessa. Siistissä letkassa käveltiin ja nautittiin hulppeista maisemista. Lounaspaikalle saavuttiin 12.25, josta matka jatkui 14.00. Reilusti aikaa levätä ja kuivatella kamppeita.

Lounaan kiilto silmissä mahtavaa joen vartta eteenpäin.

Luonaan jälkeen alkoikin nousu kohti Piekanaäytsiä. Matkalla pidettiin tietysti reilun mittainen some-tauko kun päästiin niin ylös, että kenttää löytyi. Piekanaäytsi on kyllä vakuuttava paikka. Todella jylhää kivikkoa ja kalliota. Siitä olikin enää poron kusema leiripaikalle, jossa viettäisimme myös huomisen luppopäivän.

Hieno paikka teltalle löytyi lopulta kun Kaisun kanssa käytiin katselemassa paikkoja. Ilta ihan normaalisti tulilla ja nyt kun kello on taas 22.55 olen makuupussin lämmössä kirjoittamassa tätä. Niin juu ei se ilta nyt niin tavallinen ollut kun Alin kanssa tulia kyhättiin ja huomasin että sillä oli mokomalla paketti pekonia kivellä odottamassa. Olin kateudesta vihreä jo siinä kohtaa. Ali kuitenkin lupautui tarjoamaan pari siivua hyvin menneen opaspäivän kunniaksi, mutta homma muuttui lennossa ja loppupeleissä jaoimme Alin pekonit ja mun ruisleivät. Ai että kyllä muuten maistui kun sai ruisleivän voilla ja siihen pekonia päälle 👌 Mutta nyt nukkumaan ja kohti pitkää aamua, sillä huomenna ei herätyskello katkaise unia. Öitä!

Piekanaäytsi oli jokseenkin vaikuttava näky kaikkine kivikkoineen.

Lauantai ja luppopäivä. Perinteisesti tällä reissulla luppopäivänä ollaan huiputettu Kuárvikozza, jonka huippu kohoaa 590 metriä meren pinnasta. Monet meistä sinne lähtivätkin, mutta minäpä tyydyin muutaman muun kanssa kipuamaan leiripaikan läheiselle huipulle Piekanaäytsin koillis-puolella. Hyvät oli näkymät ja sai vähän sometettua ja viestiteltyä siinä samalla.

Muuten luppopäivä kuluikin lähinnä nuotiolla istuskellen ja syöden. Otinpa poikkeuksellisesti pienet parin tunnin päikkäritkin. Minä, joka en yleensä nuku päiväunia vaikka mikä olisi. Huomenna sitten suunta jo Muotkan Ruoktua kohti. Vielä on kuitenkin kaksi täyttä vaelluspäivää edessä, sekä viimeisen päivän muutamat kilometrit eli ei tämä tähän loppunut. Nyt kun kello lyö kohta kymmenen on hyvä käydä nukkumaan sateen ropinaa kuunnellen.

Kun kuvaa katsoo oikein tarkasti voi erottaa kahden erätoverin siluetit taivasta vasten noilla kahdella terävällä nyppylällä.

Taas herättiin uuteen vaelluspäivään ja vieläpä hyvin nukkuneena. Aamulla perus aamutouhut usvaisessa kelissä ja matkaan. Tänään olikin vuorossa viimeisen päälle maisemareitti joka huipentui Peltoaivin (550m) huiputukseen ennen leiripaikalle laskettelua. Mahtavat avotunturin näkymät ja hyvää seuraa, mitä muuta sitä voi ihminen toivoa.

Aamun usvainen maisema oli jokseenkin pysäyttävä sekin.

Erätoverini Kaisan kanssa ”löydetiin toisemme” tällä reissulla ja parikin iltaa ollaan istuttu kahdestaan nuotiolla muiden jo kömmittyä telttoihinsa. Tämäkin ilta meni vallan rattoisasti nuotiolla istuskellen, jutellen niitä näitä ja välillä tähtiä katsellen kun sattuivat pilvien sen salliessa näkymään.

Kaksi onnellista vaeltajaa avotunturien lumoissa.

Päivä oli kyllä kaikenkaikkiaan tosi mukava. Askel oli kevyt ja oisin jopa voinut jatkaa matkaa vielä leiriin saavuttuamme, vaikka onhan se aina kiva päästä leiripaikalle ja saada koti kasaan. Käsi-gepsi oli ekaa kertaa päällä tallentamassa jälkeä ja reilu 15km tuli sen mukaan matkaa. Tosin se huiputus ei siinä ole mukana, koska jätimme rinkat alemmas rinteelle kun tulisimme sitä kautta takaisin kohti leiripaikkaa. Siellähän se gepsikin oli hyvässä tallessa rinkan taskussa.

Taas on kello jo yksitoista ja huomenna seiskan pintaan olisi herätys viimeiseen kokonaiseen vaelluspäivään. Huomennakin meitä on taas kolme opasta, mutta minä kun olen yhden täyden päivän jo ollut oppaana niin olen lähinnä vaan henkisenä tukena 😊 mutta nyt, hyvää yötä rakas päiväkirja ❤️

Peltoaivin huipulla piti tietysti ottaa huiputuskuva.

Viimeinen kokonainen vaelluspäivä alkoi taas kerran puotaisissa tunnelmissa, vaikka ennen nousua kuuntelinkin sateen ropinaa teltan katossa ajatellen notta voe perhana.

Sade kuitenkin väistyi auringon tieltä ja mukavassa kelissä saatiin matkaa tehdä. Päivän kokokohta oli kiipeäminen punaista mattoa pitkin Muotka-Spahan. Kahdesta maton johdattamasta reitistä valitsimme vasemman, koska oikean puoleinen johtaisi lasten altaalle. Olemmehan jo isoja poikia ja tyttöjä niin iso allas olisi meidän paikkamme. Sinne päästyämme saatiin vaelluksen reippain vesisadekkin niskaamme. Eipä tuo haitannut vaan hymyssä suin otettiin opettavainen sade vastaan ja jatkettiin matkaa sadeasuihin sonnustautuneina.

Siellä se on, Muotka-spa. Tämä olikin viimeinen kuva hetkeen, sillä vesisade alkoi niillä hetkillä.

Leiripaikoilla oltiin hyvissä ajoin jo puoli neljän aikoihin. Päätettiin Kaisan kanssa olla taas kerran naapureita, niin kuin parina ensimmäisenäkin päivänä olimme sattumalta olleet. Teltat vieretysten kasaan absidit suunnilleen vastakkain, jotta huuteleminen viereiseen telttaa olisi vaivatonta. Eipä siinä sitten muuta kuin sateen ropinaa kuunnellen hengailua, kunnes meinasi ihan vallan tulla unikin. Iltanuotiolle piti kuitenkin kömpiä. Onneksi kukaan ei näillä iltanuotioilla häätöä saa. Sen jälkeen vielä nuudeleita naamaan kun jäi päivällinen välistä. Sitten olikin jo aika kömpiä nukkumaan, sillä aamulla lähtisimme tuntia aikaisemmin liikkeelle kuin edeltävinä aamuina.

Kapustarinnan haikeaa vihellystä olen kaivannut moneen otteeseen, mutta taitavat olla jo lähteneet kun ei ole kuulunut. Riekkoja sen sijaan kuultiin ja nähtiin monesti tämän vaelluksen aikana. Nyt kun vaellus vetelee viimeisiään voisin itse ryhtyä Kapustarinnaksi Kapustarinnan tilalle ja vihellellä haikeasti tuntureissa vielä viimeiset hetket. Ikävähän tänne jää, taas kerran.

Vähän vielä lähemmäs ja tarppi väliin ni olis paritalo valmis. Oli helppo toivottaa huomenet 😊

Ruskan loistoa tunturissa viimeisen päivän aamuna.

Viimeinen päivä alkoi erittäin hyvin ja lämpimästi nukutun yön jälkeen herätyskellon pirinällä kuuden aikoihin. Eipä siinä muuta kuin kahvin keittoon ja kohti viimeisiä kilometrejä. Ensimmäisen päivän tapaan kuljettiin yhdessä letkassa. Muina päivinä kahdessa, jopa kolmessa ryhmässä. Vaikuttava letkamme aiheutti meissä hilpeyttä kun noustiin tunturiin lähes tappi-tuntumalla metrin välein. Loppumatkasta tuli ajatuksissa uppouduttua menneisiin päiviin, enkä oikeastaan muista viimeisestä kilometristä juuri mitään.

Ennen linja-autolle siirtymistä keräännyttiin istuskelemaan hetkeksi ja Muotkan mikrofoni lähti kierrolle. Kukin vuorollamme kerroimme fiiliksiämme ja roska taisi mennä silmään itse kullakin. Itse kun olen jokseenkin tunteilla elävää sorttia niin olin tyytyväinen kun olin vuorossa heti alkupäässä. Olisi ollut vaikeata enää myöhemmin saada sanoja suusta. Niin monet hyvät hetket itse kunkin kanssa elettynä ja suurella joukkiolla, joka ei kuitenkaan siltä tuntunut. Ei se ollut joukkio vaan se kuuluisa eräperhe.

Muotkan Ruoktulla sauna, sekä maistuva poron käristys lounaaksi ja matka kohti Karkkua alkoi linja-autoon pakkauduttuamme. Ensimmäinen stoppi oli Saariselällä, jossa ensimmäinen erätoveri jäi jo kyydistä jatkamaan lomaa Lapissa. Olin ehkä aavistuksen kateellinen 😅 Kuukkelissa oli päivätanssit menossa ja laulu raikui. Jos tauko olisi ollut pidempi olisi osa meistä jopa saattanut mennä humpalle.

Kun summailen tätä reissua niin päälimmäisenä tunteena on onnellisuus siitä, että lähdin. Alun alkaen ei oikein ollut fiilistä lähteä vaellukselle kun oli ollut niin paljon kaikkea ja oisin rehellisesti vaan halunnut jäädä kotiin. Kuitenkin tämä vaellus oli pakollinen kurssi, joten lähdettävä oli. Nyt istun bussissa matkalla takaisin Karkkuun ja väkisinkin on naamalla hymy ja fiilis oikein vaan mainio. Olen päässyt tutustumaan paremmin uusiin opiskelijoihin, sekä osaan vanhoista ja rakas eräperhe onkin kasvanut entisestään. Tämä reissu yllätti positiivesti niin monella tavalla, että en olis ikinä uskonut. Taas kerran tunnen olevani todella etuoikeutettu kun saan tehdä sitä mistä tykkään ja vielä niin hienojen ihmisten kanssa. Pala sydämestä jäi ehtottomasti Muotkatuntureille mihin palaan vielä, sekä tietysti loistavalle vaellusseuralle ❤️

Suositeltu

Viikon vaellus valloittavassa Kaldoaivin erämaassa.

Kaikkihan alkoi siitä kun erätoverini Marjon kanssa katseltiin, että tuossa olisi viikon pätkä tyhjää kalenterissa, jotta olisiko jokin reissu jonnekkin. Päätimme lähteä Karhunkierrokselle, koska onhan se vaan pakko joskus vaeltaa. Kuitenkin viikon tuumailun jälkeen tuli fiilis, että erämaa kuulostaa paremmalta. Hmm…Junkersin hylyllä oon halunnu käydä, joten Kaldoaivi valikoitui kohteeksi. Hiukan tutustumista kohteeseen ja päätös oli sinetöity. Ennakkoon kun ajattelin reissua, niin olihan se sinänsä jännittävä ajatus, koska kyseessä oli ensimmäinen kunnon vaellus tunturilapissa ja erityisesti kun tiedossa oli omia polkuja, eikä merkittyjä reittejä. Toki valmistakin polkua, mutta ei kokonaan. Vaikka pakko myöntää, että koulukiireiden ja muiden juttujen ansiosta aikaa miettimiseen ja asioiden vatvomiseen ei juurikaan ollut. Huoletta ja intoa puhkuen siis reissun päälle 🙂

Lähdin kotoa liikkeelle lauantaina ja suunnitelma oli olla matkalla yksi yö teltassa, koska Marjo pääsee lähtemään vasta sunnuntaina kolmen aikoihin. Kihniössä huonosti nukutun telttayön jälkeen lähdin about 11.30 kohti pohjoista. Marjo kyytiin Ylivieskasta ja naviin osoitteeksi Pulmankijärventie. Reissu oli virallisesti alkanut.

Selkeästi hyvä merkki matkan onnistumisesta 🙂

Saavuttiin Pulmankijärvelle kahden pintaan yöllä ja paikkoja katseltuamme, sekä kamppeet välpättyämme vaeltamaan lähdettiin kolmelta aamuyöllä. Kuljimme mönkijäuraa, joka lähtee Pulmankijärventien varresta. Ura oli helppokulkuista ja matka taittui nopeasti, jopa yllättävän nopeasti.

Helppokulkuista mönkijäuraa oli mukava tallustella.

Noin 8km jälkeen pysähdyttiin lammen rannalle ja päätettiin laittaa leiri pystyyn päikkäreitä varten. Kello oli noin 5.30 aamulla kun pysähdyttiin. Vähän ruokaa kupoliin ja unta palloon. Nukuttiin melkein kahteen asti ja siitä sitten kunnon ruoat naamaan ja matka jatkui. Askel oli keveä ja matka taittui maisemia ihastellen. Oikestaan mitään muita ajatuksia ei päässä liikkunut kuin tyytyväisyys ja onnellisuus. Oli hyvä olla.

Ylityksen jälkeen alkaa aina lasku. Mikäpä siinä lasketellessa 🙂

Kateltiin tauoilla kartasta potentiaalisia leiripaikkoja ja extemporee laitettiin leiri pystyyn toistaiseksi korkeimman huipun eli Gálddoainurkin ylityksen jälkeen kun löytyi suojainen paikka. Ruokaa, juomaa ja päiväkirjan kirjoitus. Pitkä päivä, mutta palkitseva 😊 yhteensä kilometrejä tuli rapiat 19 joten ihan kiva rypistys autossa istumisen jälkeen. Keli vaihteli auringon pilkahduksista tuuleen ja vesisateeseen. Kuuroja lähinnä onneksi. Tuuli kyllä melko navakasti koko päivän.

Ensimmäisen yön leiripaikka valikoitui lammen läheisyydestä.

Tiistai ”valkeni” hyvin nukutun yön jälkeen jokseenkin pilvisenä. 11h unta tuli kyllä tarpeeseen. Mitähän se siis oli joskus ysin aikoihin kun heräiltiin ja kuunneltiin pienen sateen piiskaavaa ropinaa teltan katossa. Eipä aikaakaan kun sade lakkasi ja kömmittiin ulos aamupalan laittoon (kahvin keittoon)

Otettiin aamu lungisti ja nautittiin. 10.45 oli leiri paketissa ja lähdettiin kohti päivän tavoitetta, eli Adolfin kammia. Kuitenkin sillä varauksella, että jos siltä tuntuu niin jäädään matkalle yöksi.

Askel oli melko keveä ja matka taittui jouhevasti mönkkäriuraa pitkin. Ensin alamäkeä ja sitten olikin vuorossa taas nousu. Tällä kertaa jo 445 metriin kun vastassa oli Alla Gálddoaivi. Muutama hikipisara irtosi noustessa, mutta huipulle päästyä oli taas mahtava fiilis ja huikeat näkymät.

Eipä siinä, nousun jälkeen alkaa ennemmin tai myöhemmin myös alamäki. Niin teki nytkin ja askel keveni taas kummasti ylämäen jäljiltä. Hetki ehdittiin lasketella kunnes nähtiin jo kaukaa näky…taloja! Että mitähän v@&€#? Suunta luonnollisesti kohti rakennelmia ja siellä meitä olikin vastassa poromiesten kämppä, sekä ensimmäiset ihmiset tällä reissulla. Olivat läskipyörillä matkaa tekemässä. Siinä tovi vaihdeltiin kertomuksia ja he lähtivät Aatun kammille lounastamaan pyörineen. Me puolestamme nautimme lounaan siinä pihapiirissä hienolla paikalla järvinäköalalla.

Poromiesten kämppä Duottar-Gálddojávrin rannalla.

Lounas oli hyvä ja erityisesti täyttävä, mutta rinkka selkään sillä matkaa oli vielä kilometri poikineen. Muutaman kilometrin mönkijäuraa taivallettuamme ja Goallágotteoaivin ylityksen jälkeen oli aika poistua polulta. Jo ennakkoon olimme katselleet hyvää reittiä kammille ja valinta osoittautui oikein hyväksi. Alkuun helppoa avotunturia ja muutamia kosteita kohtia, joiden yli pääsimme melko vaivatta. Pari suurempaa suota kierrettiin ihan suosiolla. About puolitoista kilometriä takana omia polkuja ja oli taas aika katsella karttaa. Nurkan takana menisi puro minkä vartta seuraamalla löytäisimme helposti lähelle kammia. Sehän meni kuin elokuvissa, puro löytyi sieltä missä sen pitkin olla ja sehän olikin kaunis puro uomineen.

Loppupätkä kuljettiinkin sitten avotunturin sijaan metsässä, vain vähän minua korkeammassa metsässä. Mutta olipa jännä fiilis tavallaan kun pariin päivään puita ei juuri ollut näkynyt. Mitä alemmas tultiin, sitä enemmän oli puita. Kammi ei ollutkaan ihan siellä missä se on kartassa, joten kertaalleen käveltiin ohi. Tai no oli juu kutakuinkin, mutta eipä se 1:100 000 kartassa niin tarkalleen näkynyt.Katottiin vaan matkalla, että tuolla on puucee, ”onpa jännässä paikassa”. Ei kuitenkaan raksuttanut sen vertaa, että sehän saattaisi olla kammin lähellä. Muistin kuitenkin jostain lukeneeni, että kammi on vähän eri paikassa kuin kartassa. En kuitenkaan ollut varma oliko se nyt sitten se kammi vai jokin muu. Noh mutta toisen kulkijan avustuksella kammi löytyi ja päivä saatiin vaelluksen osalta päätökseen. Kammin lähellä on iso vesiputous jonka juurella käytiin liottamassa väsyneitä jalkojamme. Tekipähän eetvarttia, vaikka vesi olikin ihan pirun kylmää. Iltapalaksi makkaraa tulilla ja loppu vaelluksen reittikin saatiin siinä illan kuluessa suunniteltua. Hyvä päivä!

Kyllä teki hyvää liottaa jalkoja päivän päätteeksi. Vesi on kyllä aivan tautisen kylmää.

Päätinpä nukkua yöni Aatun kammissa kun kerran siihen tarjoutui mahdollisuus. Vallan viihtyisä sievä kammi. Marjo yöpyy teltassa.

Ja nyt, Hyvää yötä rakas päiväkirja ❤️

Yöunet oli jokseenkin katkonaiset, mutta levättyä tuli kuitenkin ihan hyvin. Aamu alkoi luonnollisesti kahvilla ja teinpä oikein maukkaan metukkaleivän kyytipojaksi.

Marjo oli jo reippaana käynyt putouksella pesulla. Enpä itse jaksanut lähteä 😅

Päivän etappi oli suunnitellusti lyhyempi ja ajatus oli ottaa lungi päivä tähän väliin.

Reittiä oltiin kateltu ennakkoon ja sen suuremmilta ongelmilta vältyttiinkin taidokkaasti. Ensin koukkaus Junkersin hylylle, josta suunta nimettömälle kammille yöksi. Kammi on matkalla Tsaarajärvelle, mikä on seuraavan päivän määränpää vähintäänkin lounaan ajaksi.

Matka alkoi heti jalkojen huljuttelulla, sillä edessä oli Pulmankijoen ylitys kahlaamalla. Eipä se ongelmia tuottanut ja tyynen Ylä-Pulmankijärven rantaan oli kiva mennä kuivattelemaan jalkoja virvelin kanssa kalaonnea koittamaan.

Mahtava tyyni Ylä-Pulmankijärvi ei tarjonnut saalista, mutta hyvän maiseman.

Junkersin hylky oli mahtava, sekä ajatuksia herättävä näky. On se ollut melkoista meininkiä sellainen sotiminen.

Vaikka tämä päivä oli kilometrien puolesta lyhyt, oli se kuitenkin melko rankka jaloille, sillä matkalla oli muutama suo ja muu kosteikko, jotka vaativat paljon enemmän jalkojen nostelua. Kilometrejä tuli lopulta 11. Saavuttiin joskus puoli viiden aikoihin tänne kammille joka lieväksi pettymykseksi on lähinnä kasa turvetta, jonne nippanappa pääsi sisään kömyämään jos välttämättä halusi. Ei haluttu. Teltta pystyyn ja ruokaa. Nälkä olikin jo melkoinen, koska lounas jätettiin syömättä matkalla.

Tulipaikalle tulet ja elämä oli taas ihanaa kun sai kostuneet kengät pois jalasta. Kävinpä kalaonneakin kokeilemassa viereisellä järvellä, mutta ainoaksi saaliiksi jäi pari pientä taimenta, jotka pääsivät kasvamaan. Ehkäpä aamulla uusi yritys.

Kengät, sekä pohjalliset sai hyvin kuiviksi nuotiolla.

Suuremmilta sateilta ollaan sulavasti vältytty. Ekana päivänä satoi ja tuuli ja toisena päivänä tuuli tyyntyi jo jonkin verran. Sadekuuroja tuli toisenakin päivänä. Tämä kolmas päivä nautittiin melko kirkkaasta ja tyynestä kelistä, poislukien parit pienet sadekuurot, jotka kastelivat maan ja märkä kasvillisuus olikin suurin syy kenkien kostumiseen. On tämä kyllä hienoa touhua ja mahtava paikka! Äänimaisemaa tuotti lähinnä Kapustarinnan surumielinen vihellys, Riekon naureskelu, sateen ropina, sekä purojen solina ❤

Torstai aamu alkoi kelistä nauttiessa, sillä vihdoin aurinko paistoi kunnolla ja lämmitti mukavasti.

Sinänsä aamu ei sen suurempia muutoksia tuonut aiempaan vaan perus setti kahvia ja aamupalaa. Kävin mä muutaman heiton heittämässä virvelillä, mutta tuloksetta.

Matkaan lähdettiin yhdentoista hujakoilla ja ennakkoon reittiä katsellessamme meinattiin, että vähän enemmänkin on rämpimistä. Oltiin kuitenkin väärässä ja 11km taival Tsaarajärven tuvalle taittui aika kepeästi. Meidän onnemme, että alueella on ollut aika kuivaa niin suoalueet olivat helpommin ylitettävissä mättäitä pitkin. Lounas nautittiin matkan varrella ja eipä aikaakaan sen jälkeen kun oltiin jo liki määränpäätä. Savuttiin merkitylle Pulmankijärvi-Sevettijärvi reitille ja toistaiseksi koko reissun pahimmat suot ja kosteikot olivat edessä. Tuon kilometrin matkalla tuvalle olikin jo toinen jalka jotakuinkin pohkeeseen asti käynyt suossa ja kuraa oli lahkeet täynnä. Siinäpä ne vastoinkäymiset tähän mennessä. Tai no eilen kastui kyllä kengät kun märkä maa, sekä varvikko kastelivat kengät ja lahkeet tehokkaasti. Ne kuitenkin nuotiolla sain kuivaksi.

Sevettijärvi-Pulmankijärvi reitti on merkitty oransseilla merkeillä joko puisissa tolpissa tai kivissä.

Tänne Tsaarajärvelle tultiin jo neljän aikoihin, joten rentouttava pitkä ilta oli tiedossa. Tulisteltiin jonkin aikaa ja saatiin seuraakin kun eräs oletettavasti pariskunta saapui tuvalle. He kuitenkin päätyivät nukkumaan teltassa, me otimme tupayön tähän väliin. Minä poika lämmitin kaminan päällä ämpärillisen vettä ja peseydyin kunnolla. Vitsi miten kiva fiilis saada ittensä puhtaaksi ja vielä puhtaat vaatteet päälle. Iltapalaksi Marjo touhusi pitsaa ja lettuja jälkkäriksi. Kyllä mun kelpasi taas 😋 kello on nyt 20.43 ja alkaa olemaan aika tööt. Ihan vielä ei kuitenkaan kärsi nukkumaan mennä, jotta ei herää jo ennen kukon laulua.

Venekkin löytyi tuvan rannasta, mutta enpä lähtenyt soutelemaan 😀

Huomenna on tarkoitus kävellä vähintäänkin Tsuomasjärvelle, mutta jos rahkeita riittää niin jatketaan Miutijoelle. Sen näkee sitten mihin päädytään.

Katselinpa muuten tarkemmin karttaa ja se eilinen kammi onkin merkitty nähtävyydeksi, eikä majoituspaikaksi kuten erheellisesti luulin. Kuulinpa tänään ohikulkijalta, että reilu kymmenen vuotta sitten sen on ollut vähemmän rahjäisessä kunnossa, mutta ei mikään lukaali silloinkaan. Hyvä päivä taas! 🙂

Vähän katkonaisesti tuli taas nukuttua ja illalla vielä metsämyyrän mokoma valvotti tallustelemalla pitkin lattioita.

Aamulla liuta Kuikkia piti konserttia järvellä ja pöyhistelivät toisilleen.

Tämä päivä oli suunnitelmien mukaan siirryminen Tsuomasjärvelle ja jos virtaa niin Miutijoelle. Tämä telttaileva parivaljakko oli menossa samaan suuntaan ja meinasivat liftata Nuorgamiin. Sovin ottavani heidät kyytiin niin ei tarvii lifti-kyytiä niin kauaa odotella kun kyseessä ei ole mikään kovin vilkas tie. Tämä selvä ja sitten matkaan. Puhuttiin tosiaan, että Miutijoki olisi päivän tavoite jos virtaa riittää ja sillä olettamuksella lähdettiin matkaa tekemään. Päästiin Tsuomasjärvelle ja tehtiin lounasta siinä kun tämä parivaljakko saapui myös pihaan ja kyseli buugieta.

Matkalla oli monenlaista pientä puroa, joiden yli paineltiin. Tähän oli jopa tehty silta, mitä en kuitenkaan käyttänyt vaan hypin kiviä pitkin. Taustalla näkyy Rajavartiolaitoksen tupa.

Oli jo aiemmin heitetty läppää, että käveltäs suoraan Pulmankijärvelle asti, koska lauantaille luvattiin reipasta sadetta koko päiväksi. Mutta ei me Marjon kanssa sitä niin vakavasti otettu. Jätettiin kuitenkin ajatus hautumaan ja jatkettiin kohti Miutijokea. Perille päästyämme suunnitelma oli jokseenkin selvä, Pulmankijärvelle mentäisiin ja Ylivieskassa odottaisi sauna, sekä kylmää lonkeroa. It’s a deal! Päivän 10-18km etappi muuttui juuri siis 30km rypistykseksi. Lupasinpa siinä kävellessä tälle kaksikolle, että pääsevät kyydillä Ivaloon asti, koska heillä on auto siellä ja bussi Nuorgamista lähtisi vasta aamulla. Enhän mä raaskinut heitä sinne jättää vesisateeseen vielä kärvistelemään yöksi. Viimeiset kilometrit tällä meitin rypistyksellä tulivat tietä pitkin jyystämisestä autolle kun ei kelvannut, että oisin hakenut auton lähemmäksi vaan kaikki halusivat kävellä rinkka selässä vielä viimeisetkin kilometrit 😅 ”Yhdessä loppuun asti” mulle sanottiin ja kyllähän se passasi hienosti 🙂

Viimeinen rypistys autolle ja taas oltiin kunnon uralla. Taustalla Pulmankijärvi ja kaukana järven toisella puolella siintää levennys tien varressa missä Volvo odottaa.

Muuten päivä oli kyllä erityisen hikinen. Aamulla ja päivällä aurinko lämmitti niin, että jo paikallaan tarkeni kummasti saati sitten soita ylittäessä. Ylämäki-alamäki rallia ja soiden läpi rämpimistä, rankkaa! Perhana on se jännä, että ensin kuljetaan omia polkuja melko vaivatta ja kuivina ja kun tullaan merkitylle reitille niin suo on vallitseva elementti 😤 noh mutta eipä loppuvaiheessa tullut enää niin mietittyä pysyykö kengät kuivina vai ei, vaan jopa naureskellen läträttiin soiden läpi niin että rapa roiskui. Tuolla kun ei ole pitkospuita tai muita helpotuksia suoalueilla.

Tuvalta lähdettiin siis yhdentoista aikoihin aamupäivällä ja auto starttasi noin 12h myöhemmin kohti Ylivieskaa. Ivalossa täyslihakerroshampurilainen Lauran grilliltä ja energiajuomaa matkalle. Perillä Ylivieskassa oltiin kymmenen pintaan aamupäivällä. Sauna päälle, pari lonkeroa ja olin valmis nukkumaan. Sehän ei tietenkään käynyt vaan piti pitää itsensä hereillä iltaan asti, jotta ei heräisi keskellä yötä.

Summa summarum: Suunnitelma oli tehdä noin 10km päivämatkoja nautiskellen, sekä kiireettä ja kokonaisuudessaan 60-70km kuudessa päivässä, josta viimeiset kilsat sunnuntaina aamupäivällä ennen kotiin lähtöä. Lopulta vaellettiin 90km viidessä päivässä ja nautittiin kyllä ihan täysin rinnoin ja lauleskeltiin mitä ihmeellisempiä korvamadoiksi tulleita biisejä. Kaldoaivi on hieno paikka ja menen taatusti uudestaan. Vertikaalisia nousumetrejä tuli gepsin mukaan 1820, joten on sitä polvia nosteltu 😀 Ainakin on maaston lukutaito ja erityisesti suoalueiden lukutaito kasvanut tällä reissulla.

En kyllä missään tapauksessa olisi uskonut, että jaksaisin vaeltaa 30km tunturissa rinkan kanssa yhdessä päivässä! On kyllä ihan huippu fiilis siitäkin saavutuksesta 🙂

Nyt olen taas Karkussa ja huomenna alkaa retkeilyn teoria-kurssi. Huomenna opitaan vaellukselle tarvittavista varusteista ja ruokahuollosta…noh mutta ne ovat sitten oma tarinansa 😀

Tyypillinen kuva meikäläisestä kun vaan jumitun ihastelemaan maisemia.

Kiitos kun jaksoit loppuun asti! Seuraavassa tarinassa jatketaan 🙂

Ajatuksia opintojen keskeltä ja ympäriltä

Sainpa juuri kirjoituksen valmiiksi tuosta meitin ruskavaelluksesta ja heti perään ajattelin kirjoittaa vähän muita tunnelmia ja ajatuksia ylös. Ollut nyt niin paljon kaikkea, että ei oo ehtinyt oikein kunnolla edes ajattelemaan mitään. Mutta niihin ajatuksiin…

Opinnot alkavat olemaan hyvällä mallilla. Viimeisimmäksi tein kaksi näyttöä yhdellä rykäisyllä ja heti perään olikin ruskavaelluksen vuoro. Pisteenä iin päälle sain vaellukselta kotiin palattuani tiedon, että sienet, käävät ja jäkälät tentti meni heittämällä läpi. Nyt on siis kaikki lajitunnistukset suoritettu. Fiilis on huikea, mutta samalla haikea ja ajatuksia herättävä. Niin se merkitys vaan muuttuu kun yksi vokaali vaihdetaan. Kohta tämä elämäni toistaiseksi paras vuosi olisi ohi ja pitäisi miettiä mitä sitten. Korona jokseenkin sotkee vielä kuvioita kun olin vakaasti vannonut itselleni, että kun valmistun, muutan pohjoiseen ja aloitan uuden elämän siellä. Se nyt onkin sitten hiukan vaikeampi homma. Tai no vaikea ja vaikea, mutta ainakaan eräopashommiin ei välttämättä heti pääsekkään. Onneksi töitä tekevälle löytyy aina.

Opiskelujen myötä olen saanut hyviä ystäviä ja roppakaupalla kavereita, jotka säilyvät mielessäni varmasti loppuelämän. Onneksi elämä on ripotellut heidät vähän ympäriinsä Suomen maille, joten heitä varmasti myös näkee jatkossakin.

Mitä se elämä sitten tuo tullessaan, jännä nähdä, mutta avosylin sen otan vastaan oli se mitä oli, sillä ainahan sitä pääsee taas uusiin kuvioihin jos siltä tuntuu. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että elämäni eteläisessä Suomessa vetelee viimeisiään. Eihän sitä koskaan tiedä tulenko maitojunalla takaisin vai onko se kenties ihan tavallinen juna. Toivon kuitenkin löytäväni kodin pohjoisesta ja lähdenkin sitä sieltä etsimään ennemmin tai myöhemmin.

Asiasta kukkaruukkuun, tai oikeastaan hangille…ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikein odotan talvea ja lunta. Olen päättänyt lähteä yksin vähintään viikon hiihtovaellukselle tulevana talvena. Mukavuusalueelta poistuminen on mahtavaa oppia ja itsensä testaaminen ja jopa äärirajoille ajaminen on äärimmäisen kiehtovaa. Tähän mennessä pisin reissu yksin on ollut vain yhden yön mittainen. Tähän asiaan on tultava muutos. Mitä kaikkea sitä itsestään voikaan oppia kun on itsekseen pelkästään omien ajatustensa kanssa.

Sekin on mielenkiintoinen puoli tuossa yksin menemisessä, että miten sitä osaa nauttia asioista samalla tavalla. Olen vähän sellainen, että tykkään jakaa hyvät fiilikset, näkymät, kokemukset jne jonkun kanssa. Saan siitä mielestäni enemmän irti kuin itsekseni. Kaikkea pitää kuitenkin kokeilla. Mistä sitä muuten tietää 😀

Lokakuussa olis kyllä viikko vapaata, jos vaikka jonnekkin rospuuttoreissulle lähtisi 😀 Toinen viikko Lokakuun vapaista meneekin Savukoskella Ulko-Vesan ja kumppanien kanssa ❤

Nyt kun syksyn tuulet puhaltavat lehtiä puista ja ilmat viilenevät, on tullut aika kaivaa kynttilät esille ja lämmittää glögiä lämmikkeeksi. Ai että!

Back in business – ja rytinällä!

Vaikean ja myös blogin osalta hiljaisen kevään ja alkukesän jälkeen on ollut aika tositoimien ja kalenteri on ollut täynnä. Koulu jatkuu taas ja paljon onkin tapahtunut kuukaudessa. Tätä kirjoittaessani olen juuri selättänyt pahimmat ongelmakohdat opintojen tiellä ja usko valmistumiseen joulukuussa on taas noussut.

Tapana on ollut kelailla aikaa taaksepäin ja niin tehdään nytkin. Palataan kesäkuun 29 päivään, jolloin koulu vihdoin avasi taas ovensa meille, iloisille eräopasopiskelijoille. Tai oikeastaan otetaanpa vielä yksi päivä taaksepäin. Kesäkuun 28 päivä koitti vihdoin ja kolmen pitkän kuukauden odotus palkittiin. Tasan kolme kuukautta sitten oli tarkoitus palata Oulangasta kouluun vuokraveneenkuljettaja kurssille. Noh tiedämmehän miten siinä kävi, mutta nyt ei mennä masentumaan vaan keskitytään iloisempiin ajatuksiin 😊

Saavuin Mäkipään pihaan kuuden aikoihin illalla ja välittömästi koko kehon valtasi valtava hyvän olon tunne, joka saikin aikaan sen, että otin mukavan asennon pihalla olevalle penkille ja vain istuin nautiskellen ja odottelin myöhemmin saapuvia erätovereita siinä auringossa loikoillen.

Rakkaaksi tullut majoituspaikkamme Mäkipää ja sen edessä oleva penkki. 🙂

Maanantaina 29 kesäkuuta sitten alettiin tositoimiin Luonnonmuonat- ja yrtit ja taula kurssilla. Tämä kurssi oli kyllä yksi kesän odotetuimpia, koska se valmistaisi meidät tulevaan survival-vaellukseen.

Opimme paljon, jopa niin paljon ettei mukana tahtonut pysyä, luonnosta saatavista yrteistä ja kasveista, sekä miten niitä voi hyödyntää. On muuten ihan huikeaa kuinka paljon luonnosta saatavista materiaaleista voi tehdä. Esimerkiksi ei ihan alkuun ajattelisi meikäläistä punomassa nokkosesta siimaa tai kuivattamassa kääpiä hyttysten karkottamiseen. Sen opin kyllä sain, että lähes kaikki vihreä on mautonta, purutuntumatonta ja ei sitä kyllä huvikseen mitään luppovelliä ala tekemään 😅Pettuleipä sen sijaan yllätti olemalla hyvää, toisin kuin esimerkiksi Isohirvenjäkälästä valmistettu mönjä, vaikka paistoksena sekin oli syötävää kun paistamisessa käytettiin öljyä, joka toi makua. Mua ei vaan ole tehty noiden ruokien ystäväksi. Ei kovin lohduttava ajatus siinä vaiheessa kun tiesi mitä tuleman pitää survivalilla ja noiden kammotusten varassa sitten oltaisiin. Mutta kyllähän sitä immeinen syö vaikka kätensä pysyäkseen hengissä 😀

Osmankäämi ei ollut sieltä huonoimmasta päästä, mutta ei päätynyt kotiruokien joukkoon 😀

Taulan tekeminen olikin sitten prosessi. Ennakkotehtävänä oli etsiä taulakääpiä, kuoria ne ja liottaa malto-osaa muutama päivä sooda liuoksessa. Koululla sitten ne käävän malto-osat hakattiin ja venyteltiin kuivaksi säämiskämäiseksi ”liinaksi” josta sitten nypitään paloja joihin karkulla ja piikivellä oli tarkoitus saada kipinä tarttumaan. Alkuun kyllä piti hakkaamalla hakata ja epätoivoisesti koittaa saada sitä kipinää aikaan ja vielä osumaan siihen taulaan. Muutama ärräpää ja hikipisara siinä tuli, mutta vihdoin se onnistui ja muutamaa harjoituskertaa myöhemmin alkoi onnistumaan jo ihan muutamalla iskulla. Sitte piti vielä jalostaa se kytevä taula tuleksi asti. Siihen tarvittiin tuohirulla jossa oli katajan niintä ja kytevä taulan pala sekaan. Muutama kunnon puhallus ja kappas, tuohirulla syttyi liekkeihin. Voittajafiilis!! 😎

Samalla viikolla tehtiin myös erilaisia kalaruokia. Oli tikkukalaa, ritilällä valmistettua Pasuria, Kuhaa ja Ahventa, sekä spesiaalina lehdeskalaa, jotka olivat Suutaria ja Säynävää. Lehdeskalan valmistuksessa olin mukana alusta asti ja oli kyllä mukava, sekä mielenkiintoinen prosessi, joskin melko työläs. Paulin kanssa kuitenkin saatiin kunnialla homma maaliin ja kala oli hyvää. Kalat maustettiin Siankärsämöllä, Maitohorsman kukilla, Katajan marjoilla, sekä tietysti suolalla.

Haukea tikussa ja ahventa, sekä kuhaa pasureilla höystettynä.

Seuraavalla viikolla sitten olivatkin vuorossa kasvit, sekä tentti perään. Tämä kauhistuksen kanahäkki oli ennakkoon yksi niistä kompastuskivistä, jotka olivat minun ja valmistumisen välissä. Kauhea määrä kasveja…olikohan 142 lajia yhteensä joista onneksi ei ihan kaikkiin paneuduttu kun niitä ei ollut tunnistettavassa muodossa tähän vuodenaikaan. Ei haitannut!

Sammaleita oli listassa kuusi. Vasemmalta oikealle: Karhunsammal, Kerrossammal, Kynsisammal, Rahkasammal, Seinäsammal ja Sulkasammal.

Kolme päivää kierrettiin maastossa ja katseltiin kuvia luokassa kunnes oli tentin aika. Vahvaa luottoa ei ollut ja tulokseksi sain 79%. Vaatimus tenteissä on, että kaksi viidestä saa olla alle 80%, mutta yli 50% ja kaikkien keskiarvo pitää olla 80%. Kalat tentittiin jo talvella ja siitä mulle tulos 86% oli huono… pystyn parempaan! Mutta samalla se tarkoitti, että se kompensoi puuttuvan prosentin ja toivo elää. Seuraavaksi vuorossa oli nisäkkäät, matelijat ja hyönteiset…yhden päivän opiskelut ja 80%..taas askeleen lähempänä valmistumista. Tällä erää viimeisenä oli samalla viikolla ollut lintutentti. Se olikin se mun varsinainen peikko selässä kun lähtökohtaisesti en millään, en millään erottanut linnun ääniä luonnossa liikkuessani vaan kaikki kuulostivat jokseenkin samalta. Enpä kyllä voi väittää ulkonäöltäkään tunnistaneeni muuta kuin juuri ja juuri variksen ja harakan erot. Onneksi kevään retkillä sentään osa äänistä oli tullut tutuiksi, mutta silti töitä oli vielä paljon, olihan lajeja yhteensä yli 90 ja niistä 44 äänen perusteella. Ei mikään ihan iisi juttu meikäläisen nimimuistilla 😅 Kolme päivää todella intensiivistä kuvien katselua ja äänien kuuntelua loistavan opettajan johdolla antoivat uskoa ja tentin jälkeen olikin ensimmäistä kertaa melko varma olo, että läpi taisi mennä. Ei puhtain paperein, mutta läpi kuitenkin. Vähän olen jo tuuletellut, vaikka tuloksia ei vielä olekkaan tärähtänyt sähköpostiin.

Syksyllä vielä sienet, käävät ja jäkälät ja sitten on tentit tentitty. Seuraavaksi sitten suunnittelemaan näyttöjä ja unelma valmistumisesta joulukuussa voi hyvin 💪

Kaiken tämän intensiivisen lajien opiskelun välissä käytiin myös tekemässä kuuden päivän survival-vaellus, joka on ainoita opiston hyss hyss-juttuja, joten en sitä avaa sen enempää, ettei mene tulevilla opiskelijoilla reissu piloille. Sen kyllä voin kertoa, että nälkä on vain tunne, niin kuin on v***tuskin ja jos ikinä on mahdollisuus moiselle reissulle lähteä niin suosittelen lämpimästi. Kuusi päivää ilman puhelinta, sytkäriä, retkimuonia jne ”hienouksia” opettaa kummasti arvostamaan asioita, mitä liiaksi pidämme itsestäänselvyyksinä. Mutta maitohorsmaa en kyllä syö enää koskaan!

Kaiken kaikkiaan viimeisimmät viikot ovat olleet erityisen mukavat, vaikkakin todella kiireiset ja usein on tuntunut siltä, että kovalevy on täyttynyt ja uuden opin sisäistäminen ei vaan tahtonut aina onnistua. Mukavinta on tietysti ollut eräperheen näkeminen ja yhdessä koetut asiat ja kokemukset. Kursseista erityisesti tuo luonnonmuonat- ja yrtit kurssi oli mieluinen, koska siinä oli paljon muutakin kuin vain niitä rehuja. Tehtiin siimaa nokkosesta, atrain oksasta, nuoli, liimaa pihkasta jne…

Vielä on tulossa Turkka Aaltosen pitämä muinaiset erätaidot kurssi, jota odotan innolla. Turkkahan oli siis mukana tällä luonnonmuonat- ja yrtit kurssillakin ja on siinä kyllä mukava mies, jolla on mahdottoman paljon tarinoita jaettavaksi ja taitoja opetettavaksi.

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä: