Tämä kevät on ollut yhtä muutosta muutoksen perään. Tarkoitus oli opiskella kuin viimeistä päivää, mutta toisin kävi. Ensin katkesi työssäoppimisjaksoni kesken kaiken. Harmillista, mutta ymmärrettävää. Sitten peruttiin kaikki lähiopiskelu ja tulevat retket. Harmittavaa, mutta ymmärrettävää sekin. Nyt tilanne on se, että lähiopiskelu jatkuu 29.6. Ainakin nyt viimeisimmän tiedon mukaan. Valoa siis kajastaa tunnelin päässä.
Tai no onhan tässä opiskella saanut…lintujen opettelu tuntuu olevan loputon suo, saatika sitten eläimien ja hyönteisten ym opettelu itsekseen. Kovin on vaikeaa! Jotenkin on vaikea suhtautua siihen ja ottaa itseään niskasta kiinni kun ajatus joka pyörii päässä on ”mä en ikinä tuu oppimaan niitä itsekseni”.
Tämä kaikki muutos tai oikeastaan se mikä ei muutu vaan jää pois, eli Ahvenanmaan pyöräretki, linturetki Porissa, melontaretki Konnevedellä ja mahdollisesti vielä metsästyskorttikoulutuskin jäävät vallan pois tältä vuodelta. Se tarkoittaa sitä, että koska haluan nuo käydä niin ne jäävät ensi vuoteen. On siis hyvin epävarmaa valmistunko Joulukuussa niin kuin olin suunnitellut. Luultavasti en.
Sehän se sitten vasta sotkeekin mun ajatusmaailman kun olin vakaasti ajatellut valmistuttuani muuttaa pohjoisempaan. Mutta jos käykin niin, että en valmistu, tarkoittaa se töihin palaamista täällä etelässä ja loppujen kurssien suorittamista sitten joskus. Tekee taas lähtemisestä asteen vaikeampaa kun palaa jo tuttuihin kuvioihin takasin vaikka oli päättänyt lähteä uusien kuvioiden perään.
Toki toinen vaihtoehto on lähteä siitä huolimatta valmistunko nyt vai en. Sitä varten pitäisi löytää töitä…onneksi mä en oo tähänkään asti ehtinyt elämässäni työttömyydestä nauttimaan, vaan aina on jotain löytynyt. Valoa siis on tunnelin päässä, mutta miten sinne päästään on toinen juttu.
Tänä keväänä olen ehtinyt retkeilemään jonkin verran ja se on ollut ihanaa. Mutta kyllä sitä vaan on ikävä kouluun! Juuri vasta päässyt sisään opiskeluihin. Ja ne ihmiset ❤ Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja niin järjestyy tämäkin. Pahinta mulle on liika vapaa-aika. Ja sitä on nyt ollut.
Kesä tulee kohisten ja kohtahan se sitten jo menikin, joten nautitaan nyt kun on vielä kesää jäljellä ja tulee niitä kauniita päiviä 🙂
Mä kun olen pyörinyt lähinnä tuolla Lapissa niin on korkea aika tutustua luonnon tarjontaan ja polkuihin myös etelämmässä. Tällä kertaa otettiin erätoverini Marjon kanssa suunnaksi Salamajärven Kansallispuisto ja Hirvaan Kierros, joka on kokonaisuudessaan opasteiden mukaan 59 kilometriä.
Sunnuntaina lähdin aamusella kaupan kautta kohti Salamajärveä ja puoli kolmen aikoihin olinkin parkkiksella Koirasalmella. Ehdin siinä Marjoa odotellessa käymään vessassa ja katselemaan hetken ympärilleni, sekä kysäsemään muilta patikoijilta vähän polun kunnosta. Kenkien valinta olikin sitä myöten selvä, kun sain kuulla, että lunta ja märkää paikkapaikoin on. Saappaat jalkaan siis.
Kolmen pintaan sitten lähdettiin jokseenkin painavan tuntuiset rinkat selässä tarpomaan kohti Heikinjärveä, joka oli ensimmäinen leiripaikka. Meillä kun on vallitsevien olosuhteiden ansiosta aikaa enemmänkin käytettävissä niin varasimme koko viikon tälle retkelle, joten rennosti ja nauttien taivaltaisimme suuren suorittamisen sijaan.
Heikinjärvelle saavuttiinkin melko pian ja tuli taas se hyvän olon tunne kun on päässyt luontoon, eikä ole kiire mihinkään. Voi vaan keskittyä nauttimaan täysin rinnoin. Tällä kertaa olin varannut ensimmäisille päiville vaihtelua ruokapuoleen ja mukana oli perunaa, voita, makkaraa, sekä porsaan ulkofile-pihvejä.
Oli muuten maukasta 🙂
Päivällinen maistui ja ilta katseltiin auringon laskua ja nautittiin. Tälläkin reissulla oli tarkoitus opetella vähän lintuja ja heti ensimmäisenä iltana silmät ja korvat havaitsivatkin mustarastaan, peippoja, sekä tietysti talitiaisia. Oli siellä joukossa varmasti muitakin, mutta nämä olivat selvimmät ja ne mitkä nyt sain mielen syövereistä kaivettua 😀
Hienolla paikalla on Heikinjärven laavu.
Maanantai aamu valkeni poutaisessa kelissä ja vuorossa oli 1,5 tunnin etäopiskeluhetki teams:in parissa. Aiheena oli vuokraveneenkuljettajatutkinto. Siinä mä sitten nökötin puhelin kädessä nuotion ääressä. Kentät oli sen verran huonot, että liikkua ei passannut kun oli löytänyt kohdan missä yhteys toimi. Homma paketissa ja aamupala nautittu, joten kamat kasaan ja matkaan.
Seuraava leiripaikka olisi joko Sysilampi tai Jyrkänniemi. Sysilammelle päästiin melko nopeasti ja tuumattiin vain lounastavamme siinä ja jatkaisimme matkaa Jyrkänniemeen. Jyrkänniemeen saavuttiin alkuillasta ja löydettiin hyvät paikat teltoille, joten leiri pystyyn ja tulille ruoan laittoon. Kaksi muutakin vaeltajaa kävi kuikuilemassa telttapaikkaa, mutta päättivät jatkaa matkaansa. Saatiin siis kerrassaan mahtava niemenkärki kokonaan itsellemme.
Kahvit tuloillaan.
Keskisuomessa kun ollaan niin maastossa ei hirmuisesti korkeuseroja ole, mutta muuten jo tähän asti reitti on ollut mukavan vaihtelevaa. On ollut rakkakivikkoa, kaunista suota pitkospuineen, sekä ihanaa kangasmetsää, jota oli kiva taivaltaa. Toki välillä oli myös lunta ja jäätä, mutta ei vielä liiaksi. Jyrkänniemeen taivaltaessamme alkoi vasen polveni reistaamaan. Tuntui kun joku kiertäisi veistä polven kyljessä. En kuitenkaan antanut sen häiritä sen enempää vaan nautin ulkoilusta.
Hyvin nukutun yön jälkeen tutut aamutoimet, eli kahvia, leipää ja lisää kahvia. Kamat kasaan kaikessa rauhassa ja matkaan. Mukavaa vaeltamista tällainen kun ei ole mitään tarkkaa suunnitelmaa vaan fiiliksen mukaan mennään. Ajatus oli mennä lounaalle Pitkälahteen ja siitä sitten joko Ahvenlammelle tai Valvattiin yöksi. Lounas nuotiolla Pitkälahdessa ja matka jatkui. Mutta niin jatkui myöskin polven kiukuttelu ja päädyttiin Ahvenlammelle.
Ahvenlammelle päästyämme saimme nauttia oikein olan takaa. Aurinko lämmitti ihanasti, eikä tuullut nimeksikään. Siinä me sitten kalsareissa makoiltiin laavussa ja nautittiin auringon säteistä. Mulla kun oli niitä pihvejä matkassa kolmelle päivälle niin siinäpä sitten perunat keitellen ja makkara, sekä pihvi paistellen nuotiolla ja kyllä muuten maistui taas. Siinäkin mielessä tämä oli erilainen reissu, että Trangian jätin kotiin ja tein kaikki ruoat tulella. Mukana oli siis Tatonkan kattilasetti, nokipannu kahvia varten, sekä risukeitin. Risukeitintä en tosin käyttänyt kertaakaan vaan nuotiolla sain kaikki ruoat valmistettua ongelmitta.
Ruokaaaa 😛
Tässä vaiheessa sai reitti kokea muutoksen alkuperäiseen sillä viimeiset kilometrit ennen Ahvenlampea polku oli jo aika rankkaa ja hidasta kulkea ilman särkevää polveakin. Lunta oli paikoitellen jopa reiteen asti ja hanki oli upottavaa, joten päätettiin muuttaa reittiä, jottei menisi suorittamisen puolelle. Ruokaa kuitenkin oli rajatusti, emmekä halunneet luopua kiireettömyyden tuomasta nautinnosta. Jatkaisimme matkaamme siis tietä pitkin ja yöksi Nielujärvelle.
Jokaisena aamuna uni maistui ja olisinkohan aikaisintaan yhdeksältä noussut ylös ja sekin sen opiskeluhetken takia. Tämäkään aamu ei tuonut siihen poikkeusta vaan kaikessa rauhassa makoiltuani nousin ylös ja taas normaalit aamutoimet. Matkaan lähdettiin puolen päivän aikaan. Tämä olikin aika pitkä päivä. Kilometrejä tuli reilu 14 ja viimeiset kolme oli taas sisukasta tarpomista kipeän polven kanssa. Onnekseni olin jo ensimmäisenä päivänä poiminut maasta puun pätkän, josta tein vaellussauvan. Se olikin mun tuki ja turva monessa kohdassa. Ajateltiin ensin pitää lounastauko kunhan tieltä pois pääsimme, mutta koska matkaa oli siinä kohtaa enää kolme kilometriä, päätimme syödä vasta perillä. Energiat vähissä tarvoimme sen lopun ja kyllä tunsi tehneensä.
Oli viimesen päälle sillat vesien ylitykseen ja tosi kaunis paikka.Nielujärven maisemia laavulta.
Nielujärvelle kuitenkin päästiin vielä hyvissä ajoin ja saimme nauttia taas auringon laskusta ja tällä kertaa oikein veden ääntä kuunnellen, olimmehan pienen kosken vieressä. Paikka oli hieno sijaintinsa puolesta, mutta hiukan huonosti hoidettu ja törkyinen. Hyvät yöunet sielläkin silti sai 🙂
Nielujärveltä matka jatkui Pyydyskoskelle. Matkalla oli mestan omaan karttaan merkitsemätön tulipaikka, jolla pysähdyttiin lounastamaan. Tämäkin paikka oli aika huonosti hoidettu, mutta tosi kivalla paikalla pienen kosken vieressä sekin. Pyydyskoskelle päästiin taas hyvissä ajoin ja olihan hieno paikka. Ymmärrän miksi se on suosittu kohde retkeilijöiden keskuudessa. Kuitenkin saimme olla siellä taas keskenämme, kuten kaikissa muissakin leiripaikoissa. Täältä olikin sitten enää nelisen kilometriä autolle.
Välillä piti vaan nostaa jalat ylös ja nauttia. Kuvassa myös tuki ja turva, eli vaellussauva.Pyydyskoskella oli tunnelma taas kerran kohdillaan 🙂
Kaiken kaikkiaan vallan mukava retki taas kerran. Maasto oli mukavan vaihtelevaa, vaikka korkeuseroja ei juuri ollutkaan. Järvet olivat yhtä poikkeusta lukuunottamatta jäässä, mutta vettä sai sulasta rannasta tai vesireiästä jäässä. Matkalla oli jokunen lähde ja kaivokin. Mahtavia suomaisemia pitkospuineen, sekä jääkautisia rakkakivikoita siellä täällä. Tervan polttamia keloja oli paljon monin paikoin ja mahtavia kangasmetsiä, joiden läpi polku vei. Siellä täällä suojaisimmilla paikoilla oli tosiaan täysin talvi ja arvaamatonta kulkea kun ei tiennyt millon on polvea myöten jossain uppeluksissa. Jäätä oli pitkospuilla jonkin verran ja muutama pieni liukastuminenkin kävi. Onneksi niissä ei kuitenkaan sattunut mitään.
Tässä oli vielä vanhat hyväkuntoiset pitkospuut, mutta monin paikoin niitä oltiin uusimassa ja uudet lankut odottivat asentamista.
Matkalla nähtiin ja kuultiin paljon lintuja, sekä elukoiden jätöksiä hangilla ja poluilla. Metsäpeuraa emme nähneet, vaikka jälkiä olikin siellä sun täällä. Mahtavaa oli myös seurata muun luonnon heräämistä talviunilta. Muurahaisilla alkoi olla täysi tohina päällä muutamissa pesissä, sekä muutkin kaiken maailman ötökät heräilevät pikkuhiljaa, vaikka vähän näytti vielä unihiekkaa olevan silmissä monella. Tammiraitayökkönen tuli hyvin tutuksi kun niitä oli jokaisella leiripaikalla. Aika itsetuhoinen perhonen…monta näimme lentävän suin päin nuotioon. Kukin taplaa tyylillään 😀 Kuultiinpa Viirupöllökin, sekä nähtiin Kurkia, Metsähanhia ja monen monta muutakin lintua. Joku haukkakin nähtiin, mutta tunnistamisen teki vaikeaksi sen kantama iso saalis, joka muutti sen lentotapaa huomattavasti.
Osaa poluista oli kunnostettu soralla, joka oli monin paikoin todella pehmeää ja vesi vienyt osan mukanaan.
Kokonaisuudessaan kilometrejä tuli käsigepsin mukaan noin 54km ja telttaöitä yksi. Muut yöt nukuttiin laavuissa ja Pyydyskosken kodassa. Muutenkin telttailu olisi ollut aika haastavaa nuotiopaikkojen läheisyydessä kun maasto on monin paikoin kivikkoista ja epätasaista. Riipparille puolestaan ihan mahtava paikka. Kiva reitti siinäkin mielessä, että tulipaikkoja on tiheästi. Helpottaa kun ei tarvitse niin tarkasti miettiä leiripaikkoja ym. Toki pärjäähän sitä ilman tulipaikkaakin, mutta kyllä se tulistelu on niin mukavaa, että mieluusti tulipaikan läheisyyteen leiriytyy.
Vastaantulijoita ei juuri tarvinnut väistellä. Sen toki arvasimmekin, että aika rauhassa saamme olla kun oltiin keskellä viikkoa liikkeellä. Retken ajankohta oli siis 12.4-17.4.2020. Toki pari päiväretkeilijää tapasimme ja muutamat sanaset vaihdoimme heidän kanssaan. Mukavia ihmisiä olivat 🙂
Hirvaan kierros jäi tälläkertaa siis vähän vajaaksi, mutta kyllä jonain päivänä lähden sen kiertämään kokonaan kesäisempään aikaan kun lumi ja jää on kaikkialla muisto vain. Ja kalavehkeet on sillon mukana 🙂
Jyrkänniemen maisemia ylhäältä.Kerrassaan mahtava niemenkärki oli kokonaan meidän 🙂
Kuvauskopteri oli myös matkassa, mutta harmikseni pääsin lennättämään sitä vain hetken kun se mokoma meni rikki. Gimbaalin johtosarja tuli tiensä päähän. Sittemmin sen vaihdoin ja nyt on kopteri kunnossa uusiin koitoksiin.
Olihan siellä sulaakin vesistöä, joka sai kaipaamaan kalavehkeitä.Mahtavaa rakkakivikkoa.Siellä täällä oli vielä lunta ja jäätä, joka toi omat haasteensa, mutta tässä ei suuremmin haitannut kun oli vain lounaspaikka 🙂Reitti on merkitty selkeästi maalimerkein, joita oli välillä jopa huvittavan tiheästi puissa.
Voiko eräoppaksi opiskella etänä? Enpä usko. Tämä vallitseva tilanne ei taatusti ole helppo kenellekkään, sitä en epäile, mutta mitä se tarkoittaa omalle kohdalleni?
Se tarkoittaa itsenäistä opiskelua ja muutamaa hetkeä teams:in parissa, joka onkin helpottanut hieman. Sen lisäksi pitäisi opetella hirveä määrä lintuja, nisäkkäitä, hyönteisiä, kasveja jne. Käynnissä on muunmuassa vuokraveneenkuljettajakurssi, jonka käytyäni mun piti mennä kalastusoppaaksi työssäoppimaan toukokuuksi…noh sehän ei tietenkään onnistu, koska kurssia ei kokonaisuudessaan voi etänä tehdä. Ensi viikolla piti olla Porissa pätevän opettajan johdolla opettelemassa lintuja, mutta tietenkään sekään ei toteudu. Onneksi erätoverini Heidi on innokas lintuharrastaja ja onkin meille muille järjestänyt mahdollisuuden opetella niitä vallan mukavalla tavalla ja ryhmässä.
Vuokraveneenkuljettajakurssin materiaaleja.
Kaikki kurssit ja reissut koulun puolesta on peruttu kesäkuun loppuun asti. On siis aikaa retkeillä 😅 Toki, eipä noita lajeja opi ihan noin vaan itsekseen, joten sitä pitää pitää yllä jatkuvasti ja luonnossa likkuminen tukeekin tätä hienosti.
Mennäänpä hetkeksi takaisin aikaan ennen rajoituksia. Helmikuun lopussa käynnistynyt hiihtovaellus oli siis tälläerää viimeisin koulureissu, jonka jälkeen lähdin työssäoppimaan Oulangan Basecampiin. Parasta oppia on päästä tekemään ja seuraamaan kokeneita tekijöitä työssään.
Aloitin työssäoppimisjakson reteästi ajamalla ensin yötä vasten Oulankaan ja siitä sitten heti tutustumaan henkilökuntaan, paikan pelastussuunnitelmaan ja käytännön asioihin. Varsinainen jakso alkoi siis vasta seuraavana päivänä, mutta tykkään olla ajoissa ja perehtyä siihen mihin olen ryhtymässä.
Toimeen pääsin heti ensimmäisenä päivänä kun lähdin toisen pääoppaan Soljan kanssa viemään ryhmän Pienelle Karhunkierrokselle lumikenkäilemään. Puolessa välissä kierrosta Solja kertoi kaikille kovaan ääneen, että on Matiaksen ensimmäinen päivä ja nyt laitetaan jannu testiin ja johdattamaan letka lounaspaikalle reitin loppupäähän. Noh eihän siinä muuta kuin itseluottamusta uhkuen keulille…onhan se sentään hyvin merkitty polku niin ainakaan eksyä en voi 😅 Mutta jo hetken päästä iskikin mieleen ongelma, mitä kertoisin jne, koska vaikka olenkin reitillä ollut ennenkin, en tiennyt sen historiasta tarinoita ym. Hetken kuljettuamme mieleen muistui juttuja mitä järjestettiin vaihto-oppilaille asiakaspalvelukurssilla. Polun varrella oli mahtavia keloja ja pysäytin letkan yhden kohdalle ja pidettiin minuutin hiljaisuus silmät kiinni. Toimi! Vaikkakin taustalla kuului moottorisahan tms ääni jostain kaukaa. Ei kuitenkaan haitannut. Jatkettiin matkaa ja mietin, että mitäs seuraavaksi. Keksin, että vaihdellaanpa letkan vetäjää ja kukin vuorollaan pääsi kävelemään ensimmäisenä, jolloin näkee muutakin kuin edessä menevän selän ja jalat. Ihan mahtavaa nähdä kuinka asiakkaat nauttivat kaikesta ja sainkin hyvää palautetta heiltä. Tästä on hyvä jatkaa! Kyllä sen huomasi, että ei ihan hukkaan ole opit menneet ja mitä kaikkea onkaan saanut ammennettua opiskelukavereiltakin.
Riisitunturilla käytiin pariin otteeseen ryhmien kanssa lumikenkäilemässä. Pääopas Elinan vaatetus erottui selkeästi 😀
Perjantaina oli vuorossa lumikammien teko asiakkaiden kanssa. Sehän oli tuttua puuhaa hiihtovaellukselta, joten tunsin heti, että tän mä osaan. Ja menikin todella hyvin. Mun homma oli myös tehdä tulet ja lämmittää glögit ahkerille kammien tekijöille. Sinä päivänä oli melkoinen lumimyrsky ja tuuli ihan pirusti. Siinä myräkässä onnistuin hyvin tekemään tulet järven rannalla olleelle tulipaikalle ja glögi oli lämmintä kun ryhmää alkoi saapumaan.
Toisella viikolla ei ollut myrskystä tietoakaan kun kammeja rakennettiin. Hauskaa tuntui olevan kaikilla 🙂
Työssäoppimisjaksoni viimeisen viikon oli tarkoitus pitää sisällään läskipyöräilyä ryhmän kanssa, mutta se peruuntui rajojen mentyä kiinni ja jakso loppui viikkoa aiottua aikaisemmin. Eipä sille minkään voinut.
Kaikenkaikkiaan olin siis työssäoppimassa vain vajaa kaksi viikkoa, mutta opin jo siinä ajassa paljon uutta, sekä hyödyntämään vanhoja oppeja. Oli mahtavaa seurata päteviä oppaita työssään ja ammentaa heiltä vinkkejä ja niitä pieniä asioita, mitkä tekevät paljon. Sen todellakin opin, että mitään ei pidä olettaa vaan meitä on todellakin tosi moneen junaan. Välttämättä aikuinen mies ei edes osaa solmia kengän nauhoja.
Sainpa vielä vallan kivaa palautettakin kun sitä kyselin, sekä tunnen oloni tervetulleeksi sinne käymään milloin vain. Itseluottamusta uhkuen kohti seuraavia haasteita siis 🙂
Jakso kun loppui yhtäkkiä niin piti keksiä jotain tekemistä. Kysäisin erätoveri Marjolta, josko haluaisi ajella Oulankaan ja sehän oli sovittu nopeasti. Basecampin omistajalla olikin tarjota meille aktiviteettia. Se viimeinen viikko kun piti pyöräillä Savottakämpän ja Huotinniemen väliä, joka peruuntui. Siellä on läskipyörät jne fasiliteetit olemassa, sekä täysin meidän käytettävissä. Mahtavaa! Ulko-Vesakin liittyi seuraan muutamaksi päiväksi. Siellä sitten vietimme viikon. Siitä ei sen enempää kuin, että oli kyllä ihanaa aikaa ja mahtavaa, että tälläinen mahdollisuus annettiin.
Mahtavat tilukset saimme käyttöömme Huotinniemessä lähellä Venäjän rajaa.
Olihan karu paluu Etelä-Suomeen kun Uudenmaan rajalla oli poliisit toivottamassa tervetulleeksi eristyksiin. Kyllä ahdisti!
Tällä hetkellä on hyvin vaikea saada tunteitaan selviksi. On niin paljon epäselvää tulevaisuuden suhteen ja kun itse ei voi vaikuttaa mitenkään niin on aika orpo olo. Tosiaan ainakin pari kuukautta on kaikki lähes seis. Retkeilemään tulen paljon, se on selvää. Mutta miten käy koulun ja ennen kaikkea valmistumisen. Joulukuussa oli tarkoitus saada paperit, mutta siihen mennessä piti käydä pyöräilemässä Ahvenanmaalla, melomassa, opetella mukavasti luonnossa opettajan johdolla linnut, kasvit jne.
Kaiken tämän kun haluaisin tehdä ja seuraava mahdollisuus siihen on vuoden päästä. Ei lupaa hyvää, enkä tiedä mitä tekisin asian kanssa. En ole yksin ongelmieni kanssa ja vertaistukea annetaan porukalla puolin ja toisin eräperheessämme. Suattaapi olla, että en valmistu vielä Joulukuussa. Se ei välttämättä tietysti ole huono asia. Saanhan viettää enemmän aikaa eräperheen kanssa 🙂
Aika näyttää mihin tilanne etenee, mutta siihen asti mennään näillä ja retkeillään 😀
Pysykäähän ystävät terveinä ja nauttikaa niistä pienistä asioista mitä elämä vastaan tuo 😊
Kuukkeli miellettiin ennen hyvän onnen lintuna. Se toi onnea niin kalastajille kuin metsästäjillekkin sen nähdessään.
Monen monta kertaa olen reissuun lähtenyt ja jokaista kertaa ovat yhdistäneet tietyt asiat. Jännitys, pakkaamisen tohina ja se huonompi asia, eli se kun itsestään huolehtiminen jää kaikessa tohinassa ihan retuperälle. Ei tule syötyä ja juotua kunnolla jopa päiväkausiin. Niin kävi nytkin. Elettiin torstaita eli päivää kun reissu alkaa Karkkuun siirtymisellä ja ahkion koepakkaamisella ym. En edellisenäkään päivänä syönyt juuri mitään ja nukkumaan menin päänsäryn saattelemana aivan liian myöhään. Muutenkin unirytmi on aivan päälaellaan siitä mitä sen pitäisi olla.
Saavuin opistolle hyvissä ajoin ja olinkin ensimmäisten saapuneiden joukossa. Taisi Heidi olla ennen mua. Siinä sitten pikkuhiljaa porukkaa saapui lisää, kilisteltiin Kristiinan synttäreiden johdosta ja ahkion koepakkaamisen jälkeen lämmitin saunan. Paksunahkaisimmat kävivät järvessä pulahtamassa, fiilis oli kaikilla korkealla ja puheensorina, sekä nauru täytti Mäkipään kunnes oli aika käydä nukkumaan, jotkut aikaisemmin ja minä tottakai viimeisimpien joukossa. Unta piti jonkin aikaa houkutella ja nukuin pätkissä huimat nelisen tuntia. Kello soi ennen viittä ja hetimiten touhuamaan oli ruvettava, koska bussi saapuisi 5.30 pihaan lastattavaksi iloisella eräperheellä, sekä melkoisella määrällä kimpsuja ja kampsuja, joka yllätti kokeneen kuskipariskunnankin. Kaikki saatiin kuitenkin mahtumaan ja muutaman minuutin jäljessä aikataulusta lähdettiin matkaan kohti Saariselkää. Aamupala nautittiin Jalasjärven Nesteellä ja lounas Tupoksen aakkosilla. Määränpäässä Tievatuvalla olimme aikataulun mukaisesti noin kymmeneltä illalla. Matka meni leppoisasti rupatellessa, nauraessa ja erätovereiden niskoja availlessa. Mietin ensin lähteväni omalla autolla, mutta mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi. Onneksi päätin lähteä bussikyytiin.
Tavararöykkiö odottelee bussia saapuvaksi.
Yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen lauantai päivä alkoi aamiaisella, jonka jälkeen tyhjennettiin bussi tavaroista ja lähdettiin kylille. Kiehisen luontokeskukselta haettiin varaustupien avaimet ja pakolliset jääkaappimagneetit ym. Siitä sitten omaan tahtiin kylille pyörimään ja päädyttiin Partioaitan kautta Kuukkeliin ostoksille ja syömään. Olihan aika makoisa poroburgeri. Puoli yhden aikaan lähdettiin kohti Tievatupaa ja alkoi armoton varusteiden välppääminen, sekä voileipätalkoot. Päivällisen jälkeen oli sauna lämmin. Ensin menivät naiset, sitten miehet myöhemmälle saunavuorolle. Illaksi ahkiot piti olla pakattuna, joten vielä saunan jälkeen oli tohina päällä itse kullakin. Nukkumaan meneminen venähti tuttuun tapaan puolille öin, joten aamun herätys ennen seitsemää tuli ehkä hiukan kesken unien. Eipä tuo kyllä harmittamaan jäänyt kun tiesi mitä oli luvassa. Monta päivää hiihtämistä mahtavissa maisemissa mahtavalla porukalla.
Heidun kanssa väännettiin aimo läjä leipiä matkalle.
Sunnuntai alkoi melkoisessa horroksessa, enkä vähään aikaan ole ollut vastaavassa tilanteessa. Yleensä lähtöaamuna herää pirteänä ja valmiina unien pituudesta riippumatta, mutta nyt oli poikkeus. Ei jotenkin huvittanut yhtään. Kyllä mä siitä sitten heräilin ja olin mielestäni valmis. Päivän taipale olisi pituudeltaan noin 16km. Matkaan lähdettiin pienen aamujumpan jälkeen yhdeksän pintaan. Ja rytinällä lähdettiinkin…minulle vauhti oli alkuun liian kova ja jalat veti ihan jumiin jo ekoilla kilometreillä varsinkin kun jouduin pinnistelemään että jotenkin pysyin perässä. Ei vaan luonto antanut periksi, että mun takia hidastettaisiin, vaikka jossain vaiheessa niin kävikin. Enpä nyt näin jälkikäteen mietittynä tiedä, oliko vauhtia liikaa vai johtuiko vaan huonosta lämmittelystä ja valmistautumisesta, eli oma vika kenties. Vasta jonkin verran Niilanpään porokämpän pihalla nautitun lounaan jälkeen jalat vähän aukes, mutta oikean nilkan alueelle tuli pieni hiertymä, sekä suksien siteet painoivat niin, että aavistuksen hammasta purren tultiin vikat kilometrit, kunnes vihdoin saavuttiin Suomunruoktulle ja päästiin leiriytymään. Vesiä sulatellessa, syödessä ym puuhissa menikin taas yli kymmeneen ja 22.30 suunnilleen olin makuupussissa halailemassa Nalgenen pulloa, jonka olin täyttänyt kuumalla vedellä. Pakkanen vaihteli aamun 18 pakkasasteesta päivän noin 10 pakkasasteeseen auringon lämmittäessä ja illalla pakkanen kiristyi reiluun kahteenkymmeneen. Seuraavana aamuna mittari näytti kuulemma 29 astetta pakkasta. Ei ihme, että heräsin siihen kun nenä oli aivan jäässä, vaikka muuten pysyinkin lämpimänä.
Hiihtovaelluksen ensimmäinen lounastauko Niilanpäällä maisemia ihastellen.
Maanantai-aamu valkeni tosiaan melko rapsakassa kelissä ja aamutoimet ottivat aikansa. Mulla oli kello herättämässä 6.30 ja liikkeelle oli tarkoitus lähteä yhdeksältä. Siihen tavoitteeseen ei ihan kuitenkaan päästy ja aamujumpan jälkeen kello oli jotakuinkin 9.45 jolloin lähdettiin päivän taipaleelle, joka oli about 15km. Tiedossa oli, että rankka päivä tulee. Aamusella selvisi myös se, että harmiksemme jokunen meistä joutui jättämään jo nyt leikin kesken, joko sairauden tai muun vaivan takia.
Jo about 1,5km päästä Suomunruoktulta sijaitsee Aitaoja, josta lähdettiin nousemaan Vintilätunturille. Nousua oli matkallisesti noin kolme kilometriä ja nousumetrejä käsi-gps sanoi olleen noin 200. Aika hapokasta menoa. Tällä kertaa aamun vauhti oli minulle parempi ja rauhassa sai lämmitellä jalat. Matka Tuiskukurulle oli yhtä nousua ja laskua. Vain pieniä pätkiä hiihdettiin tasamaalla. Taitaa kuulua tunturivaellukseen, että joko ylös tai alas mennään lähes jatkuvasti. Matka oli rankka, mutta palkitsi aivan huikeilla maisemilla, joita kyllä kelpasi ihastella pitkin matkaa. Iltapuuhat venähtivät taas ja kun muistiinpanoja kirjoittelin ennen nukkumaan menoa oli kello jo yli puolen yön. Kylmä yö oli taas tiedossa, mutta onneksi myöhäisempi aamu.
Nousut olivat paikoin niin jyrkkiä, että kapuaminen tehtiin ilman suksia.Tuiskukuruun laskeuduttaessa piti osa alamäistä mennä ahkio edellä ilman suksia.
Tiistai-aamu valkeni taasen vallan rapsakassa kelissä mittarin näyttäessä aamulla -27. Tosiaan oli myöhäisempi lähtö ja se antoi mahdollisuuden lennättää kopteria ja kelikin sen salli. Jei! Nukuin taas pätkissä, mutta myöhäinen lähtö pelasti kun ei aamulla meinannut saada konetta käyntiin. Kyllä se siitä sitten lähti kun yhdentoista aikaan lähdettiin kohti Luirojärveä. Jo edellisenä iltana, sekä vielä aamulla saimme huonoja uutisia, koska keskeyttäneiden määrä kasvoi entisestään. Erittäin harmillista, mutta epäilemättä oli jokaiselta oikea päätös. Noin 9km matka taittui mukavasti mahtavia maisemia ihastellessa ja tasaisesti matkaa tehden. Kavuttiin Ampumapäille ja lounastettiin mahtavissa maisemissa jälleen kerran, kunnes oli aika jatkaa matkaa. Luirojärvelle saavuttiin hyvissä ajoin ja siinä sitten rauhassa leiriä pystyyn. Mahdollisuus olisi ollut nukkua tuvassa, mutta päätin nukkua teltassa, mikä osoittautui virheeksi.
Talvella reitti tuvalle koukkaa Luirojärven kautta. Taustalla näkyy Sokosti, joka ikävä kyllä jäi tällä reissulla huiputtamatta.Heidi ja Tuula yllättivät kaikki kakkukahveilla Luirojärvellä ❤️
Menin nukkumaan tällä kertaa minulle melko aikaisin ja heräsin yöllä kahden jälkeen ekan kerran kun naamaan osui jotain kylmää. Meni jokolailla loppuyö asian kanssa painiessa ja kaiken lisäksi oli tosi kipeä olo. Teltan kattoon oli muodostunut roppakaupalla jäähilettä, joka varisi naamalle ja makuupussin aukon ympärys oli kauttaaltaan jäässä. Viimeiset tunnit olin kokonaan makuupussiin upottautuneena, mutta en juuri nukkunut. Jotain pätkiä kuitenkin. Pakkasta oli aamulla kuulemma 32 astetta. Makuupussissa ei vielä niinkään kylmä ollut, mutta kun kömmin ulos, iski kylmyys jokaiseen soluun ja olin kuin aave kun kävelin täristen tupaan hetkeksi lämmittelemään. Onneksi oli luppopäivä tiedossa niin pakkasin päivemmällä teltan pois ja majoituin tupaan seuraavaksi yöksi.
Pitkin päivää vedin tietysti troppia jos jonkinlaista ja olokin koheni. Kopteriakin pääsin lennättämään oikein kivan kelin sen salliessa. Osa porukasta otti ihan levon kannalta ja osa kävi hiihtelemässä ja lumikenkäilemässä. Alunperin tarkoitus oli luppopäivänä huiputtaa Sokosti, mutta sinne meidän ei turvallisuussyistä annettu kavuta. Luirojärvellä on myös sauna ja ai että tekikin hyvää päästä löylyihin ja pesulle. Illalla iski tosin taas tukkoisuus jne ja pelko oli persauksissa, että pääsenkö aamulla matkaan. Torstaina kun oli tarkoitus taittaa taivalta aina Suomunruoktulle asti eli noin 24km.
Alilla oli niin paljon energiaa luppopäivänä, että lapioi koko nuotiopaikan näkyviin. Miehen työ! Kuva: Heidi Tammero
Tupayö tuli todella tarpeeseen ja aamulla kun ensin jännitti mikä mahtaa olo olla, oli helpotus suuri kun ei ollut juuri jälkeäkään flunssasta tms. Siinä sitten arginiinit sun muut vitamiinit naamariin leipien kyytipoikana ja kamppeet kasaan. Tästä tulisi mahtava päivä. Ja tulikin! Tosin kun tilailin sitä auringon paistetta ym niin keli olikin pilvinen, tuulinen ja lumisadettakin saatiin. Tämä lähtökohtaisesti kuulosti alkuun aika nihkeältä, mutta olikin mukavaa vaihtelua. Olimmehan saaneet nauttia auringon paisteesta jokaisena päivänä tähän asti. Tuuli oli onneksi lähes koko matkan myötäinen ja auttoi monessa kohdassa matkantekoa, sekä auttoi pitämään hikoilun poissa lähes kokonaan.
Päivä oli pitkä ja varusterikkojen ym saattelemana suut hymystä soikeana saavuimme Suomunruoktulle seitsemän aikoihin illalla. Tämä oli se Pauliinan ja mun suuri koitos kun saimme reissun pisimmän päivän opastettavaksemme. Paikoitellen oman haasteensa matkan opastamiseen teki totaalinen white out, joka iski erityisesti tuntureiden huipuilla, sekä suota ylitettäessä kun tuuli ja tuisku olivat puhaltaneet reitin täysin peittoon, eikä maaston muotoja tahtonut erottaa millään. Myrskylasinikin olivat mokomat menneet huuruun ja sen myötä linssit olivat jäässä sisäpuolelta, joten eipä niistä apua ollut. Onnistuimme kuitenkin pysymään polulla todella hyvin.
Todella opettavainen päivä kaikin puolin kun saimme kokemusta siitä miten tilanteet elää varusterikkojen ym takia. Matka taittui kuitenkin yllättävän joutuisasti ja oltiinhan me jo siihen mennessä opittu muiden opastamisista vinkkejä miten toimia. Oli kyllä mahtava olo kun leiripaikalle jo aiemmin selvinneet Heidu, Kristiina ja muut erätoverit tulivat halaamaan ja tunnelma, sekä tunteet olivat käsinkosketeltavan lämpimät ja iloiset. Pitkä päivä takana ja olin jo saavuttuani aloittamassa teltan kasausta kun sain kuulla, että varaustupa on meidän ja siellä on tilaa, joten sinne siis. Ruokaa, kahvia ja vielä makkara iltapalaksi nuotiolla. Kyllä kelpasi kömpiä nukkumaan. Tämä oli päivä, joka jäi erityisesti mieleen.
Luirojärven tuvalta startattiin pitkä päivä kahdessa letkassa.Letkamme olivat vaikuttava näky epäilemättä myös muille tunturissa vaeltajille. Kuva: Jani Einto
Nukuin hyvät yöunet ja aamun myöhäinen lähtö sopi oikein hyvin. Tänään olisi vuorossa noin 6km hiihto Suomunlatvaan ja siellä lumikammin teko, sekä siinä yöpyminen. Jännää!! Vaikka en lähtökohtaisesti ehkä ihan niin innolla odottanut sitä urakkaa ja Marjo vielä vähemmän. Häntä hiukan ahdisti koko ajatus, mutta juteltuamme asiasta lupauduin tekemään kammin hänen kanssaan ja ahdistuksensa helpotti. Ja vitsi miten siistiä hommaa! Tosin alkuun se lumen kasalle lappaaminen pienellä lapiolla tuntui turhauttavalta. Komea kasa saatiin kuitenkin Super-Marjon kanssa aikaan ja pari tuntia annettiin sen kovettua, kunnes lähdimme kaivamaan. Se olikin sitten niin siistiä, että tuli jopa vähän hifisteltyä ja tulihan meitin kammista aika hulppea lukaali ja tilaa oli niin, että ei kyllä ahdistuksesta ollut puhettakaan. Illalla pidettiin lettukestit ja naurettiin kippurassa millon millekkin ja ai että oli mukavaa. Molemmat päätimme jättää päälipussit veke ja nukuimme makoisat yöunet untuvapusseissa. Lämpötila kammissa oli aamulla pari astetta pakkasella. Olihan veikeää kun ei sinne sisälle kuulunut mitään ääntä mistään…eikä kyllä uloskaan. Onneksi 😅
Siinä se meitin maja alkaa muodostumaan.Kyllä kelpasi kammissa yöpyä kun oli tilaa.Pidettiin Marjon kanssa vielä lettukestit ennen nukkumaan menoa. Kyllä maistui ja vatsa oli täynnä.
Viimeiset metrit ja maalissa!
Viimeinen hiihtopäivä ei ollut matkallisesti kuin n.9km, mutta sisälsi paljon kaikkea. Oli ylämäkeä, alamäkeä, hienoja maisemia, mahtavia keskusteluja, mutta myös aika paljon haikeutta ja hiljaisuutta. Taivaltajat itseni mukaanlukien kenties koittivat viimeisillä kilometreillä saada tolkkua kaikesta yhdessä ja yksin koetusta, sekä jäsennellä matkaa päässään. Kohta tämä reissu olisi tehty ja luultavasti viimeistä kertaa tällä kokoonpanolla oltiin liikkeellä. Tuleehan noita reissuja ja retkiä, mutta muistelen erityisellä lämmöllä tätä talviseikkailua ja kaikkia kenen kanssa sain kunnian kokea sen.
Voittajafiilistä ja yleistä hyväntuulisuutta ei reissusta puuttunut.Ulko-Vesa ja Aino A. Seuralainen
Ulko-Vesa niin kuin hänet on leikkisästi nimetty iloisessa eräperheessämme, kuuluu näihin ihmisiin, joita en koulun merkeissä enää tule tapaamaan. Hän kuitenkin on lähdössä aavistuksen pidemmälle vaellukselle, jonka etapeilla tulen käymään kuulumisia vaihtamassa ja moikkaamassa hyvää ystävää. Vesan reissuja, niin tulevia kuin menneitäkin ja erityisesti tulevaa vuoden mittaista koitosta pääset seuraamaan hänen blogissaan Maan ja Taivaan Väli.
Kaikenkaikkiaan matkaan lähti 26 hiihtäjää, joista 16 selvisi Luirojärvelle ja suureksi onneksi kaikki 26 olivat koolla maalissa lauantaina Tievatuvalla. Hiihtokilometrejä tuli noin 80, 3 yötä teltassa, 2 yötä tuvassa ja piste i:n päälle oli yö lumikammissa. Oli paukkuvia pakkasia, paistoi aurinko ja olihan tuulisempikin päivä, sekä uutta luntakin saatiin vanhan noin 140cm lisäksi. Opin paljon itsestäni, talviretkeilystä, luonnosta ja varmasti paljon muutakin mitkä kaivan vielä mieleni syövereistä palautumisen yhteydessä.
Ehkä tärkein oppi, mikä tuli sairastumisien ym myötä on, että talvi, sekä sen mukanaan tuomat olosuhteet eivät todellakaan ole leikin asia. Monet asiat ovat ihan eri mittakaavassa paukkuvilla pakkasilla. Voidaan puhua hyvin raa’asta pelistä kun mittarissa on niinkin paljon kuin -32 astetta. Vähempikin toki riittää.
Viimeinen lounas ensimmäisen tapaan Niilanpäällä.
Erityisesti talvella itsestään huolehtiminen nousee arvoon arvaamattomaan ja mulla olikin lähellä etten oppinut sitä pahimman kaavan mukaan. Sillon ti-ke yönä olisi pitänyt siirtyä tupaan kun olo oli heikko, eikä kärvistellä teltassa. Tosin jos sitä ei olisi tapahtunut, ei musta varmaan olis kuoriutunut talviretkeilijää, who knows? Kävimme reissun porukalla läpi ja kouluttajiemme sanat ”susta tuli talviretkeilijä kun opit huolehtimaan itsestäsi” kolahtivat ja pitivät täysin paikkansa. Se muuten olikin sellainen läpikäynti, missä ei silmien kostumiselta vältytty. Kerroimme fiiliksiämme vuoron perään ja annoimme tunteiden näkyä. Eihän se väärin ole 🙂
Ehdottomasti miellän että olen saanut reissulla tosi tosi paljon ja toisaalta myös antanut kaikkeni, välillä liikaakin, joka napsahti omaan nilkkaan ja aiheutin ylimääräistä huolta kouluttajille ja erätovereille. Mutta kyllä oppi on mahtava asia kun sen oikein oivaltaa. Ensimmäisinä päivinä en ollut se, joka olisi jaksanut juosta työntämässä muita mäissä. Ei vaan kunto olisi kestänyt ja se suureksi osaksi johtui juurikin siitä itsensä huoltamisesta. Torstaina kun oli se pitkä päivä, joka oli vielä mun ja Pauliinan opaspäivä, olin jo ihan eri mies. Sen lisäksi, että jaksoin itse koko pätkän, autoin ryhmääni mäessä juosten edestakas ym. Mahtava tunne kun pystyy omalla toiminnallaan auttamaan toisia. Siitähän se oppaan työ alkaakin, pitää olla itse kunnossa auttaakseen muita.
Kaisun opeissa kyllä kelpaa olla 🙂
Suurin kiitos kuuluu kouluttajillemme Kaisulle ja Eerolle, sekä heidän ”apupojilleen” Karille ja Tomille, joita ilman emme kukaan olisi kokonaisuudessaan päässeet reittiä taivaltamaan. Kari jäi ensimmäiselle tuvalle matkalla sairastuneiden kanssa ja Tomi seuraavalle. Kari joukkoineen oli sittemmin päässyt Suomunruoktulta takaisin Tievatuvalle ja tuli sieltä vielä takaisin auttelemaan viimeiseksi päiväksi. Tomi jäi sairastuneiden kanssa Tuiskukurulle, josta he taittoivat matkan takaisin Suomunruoktuun viettäen yön välissä Vintilätunturilla, joka oli erityisesti jäänyt matkalaisten mieleen. Suomunruoktulta Tomi ryhmineen sitten liittyi seuraamme viimeisille päiville.
Kari ja Tomi olivat tunturissa kuin kotonaan.
Ihmiset tekevät monen reissun…se vilpitön iloisuus muiden puolesta, avun saaminen pyytämättä ja lukuisat halit ja tsempit kun oli vaikea hetki, olivat kultaakin kalliimpia. En usko, että missään muualla syntyy tälläinen ryhmä, joka aidosti välittää ihan jokaisesta jäsenestään. Ei se ole enää ryhmä vaan se on perhe, eräperhe ❤️
Aina niin ihanan iloinen Heidu ja mehu-sukka eli sukka-mehu. (Lainattu)
Varusteista
Edellisessä kirjoituksessa kävin vähän läpi mitä kaikkea mukaan lähtee. Se mikä muuttui oli ruokalaatikko, joka vaihtui kestokassiin. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Samoin kuin solumuovihuput termareiden päällä. Juomat, sekä ruoka pysyivät kiitettävän hyvin lämpimänä ja juomaan pitikin tauoilla lisätä lunta niitä jäähdyttääkseni nopeammin nautittavaan lämpötilaan.
Muuten olen enemmän kuin tyytyväinen varusteisiini, mutta Trangia kaasupolttimella ei ehkä kuitenkaan ole se keitin, mikä mulla on jatkossa talvella seikkaillessa mukana. Muuten ei ollut mitään ongelmia. Kaikkea oli riittävästi ja oikeastaan ainoa minkä olisin voinut jättää pois kuormaa keventääkseni oli kuvauskopteri ja ehkä yksi kaasupullo. Hyvin tyytyväinen kuitenkin olen, että kopteri mukana oli, koska aikas makoisaakin kuvaa sain otettua. Editoin vielä videoista koosteen ja julkaisen sen myöhemmin. Menee tosin reilusti huhtikuun puolelle työssäoppimisjaksosta johtuen.
Ruokaa olin varannut reiluksi yhdeksi extrapäiväksi ja kotiin kannoin kahden päivän eväät, joten eipä juuri liikaa ollut sitäkään. Olin muuten hyvin tyytyväinen kuivaamiini ruokiin. Lisäsin jokaiseen ateriaan Fondue Chef:n valmiin mausteannoksen ja se osoittautui myös vallan toimivaksi, eikä edes jäätynyt vaikka luulin että se niin tekee.
Oli kyllä helpottavaa huomata, että olen onnistunut varustehankinnoissani ja että ylipäätään pärjään, sekä osaan toimia kovemmillakin pakkasilla. Sen tosin opin, että kovilla pakkasilla on teltan tuuletuksesta huolehdittava entistä paremmin, jotta en herää lumisateeseen sen sisäpuolella. Mulla oli mukana sekä liukulumikengät, että tunturisukset ja kyllä meikäläisen kokemuksella niin kauan kuin ei tunturin laella kovalla lumella olla niin liukulumikengät on ykköset. Kun taas kovalla alustalla, sekä valmiilla urilla sukset toimivat paremmin.
Olihan mulla toki mm. siteiden korjaussarja ja muuta vara- ja korjausrompetta mukana ja ilman niitä en lähde jatkossakaan, koska koskaan ei tiedä mitä sattuu.
Tulevaisuus
Tulen tulevaisuudessakin talviretkeilemään, se on varma. Se, että millaisia reissuja ja millä porukalla, jää nähtäväksi. Seuraava koitos on työssäoppiminen, mikä on parhaillaan käynnissä Oulangan Basecampissa. Olen jo reilussa päivässä saanut ammennettua kivasti kaikkea ja uutta on opittu. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa kirjoituksessa. Työssäoppimisjakson jälkeen Huhtikuussa, olen päättänyt kokeilla yksin retkeilyä…hiukan jännittää jo valmiiksi miten sitä pärjää pelkästään omien ajatustensa kanssa. Mutta siihen asti, nähdään tunturissa!
Matias Ekman 